To The Ones Who Sometimes Feel Lonely

Tänään kirjoitan sulle joka tunnet välillä itsesi kuin nurkkaan käpertyneeksi pieneksi lapseksi isojen valmiiden ja parempien aikuisten seurassa.

Kirjoitan sulle joka tunnet saavasi välillä ulkomaailmalta kylmiä ja kovia avareita pehmeälle poskellesi, kehotuksia kasvaa jo aikuiseksi.

Kirjoitan sulle joka yhtenä päivänä tunnet auringonpaisteen iholla ja vapaat kyyneleet poskilla koska olet auringonpaiste, olet onnenkyyneleet, olet elämä ja se kaikki on niin täydellisen kaunista että laajenet joka sisäänhengityksellä rakkaudesta.

Kirjoitan sulle joka vähän väliä tunnet elämän sykkeen koko keholla.. ja sitten seuraavana päivänä on jälleen pimeää ja olet vain yhden ajatuksen päässä miljoonaan osaan hajoamisesta.

Kirjoitan erityisesti sulle joka katsot välillä suurin pelokkain silmin ympärillesi ja mietit, että oletkohan ainoa maailmassa joka tuntee juuri näin.

Rakas.. Avaa silmät. Katso ympärillesi.. täällä pimeissä nurkissa on tosi paljon muitakin silmäpareja, ihan samanlaisia kuin sun. Meitä kaikkia pelottaa joskus. Me kaikki tunnetaan joskus koko maailman paino hartioilla. Me kaikki istutaan täällä kukin vuorollamme polvet sylissä edestakaisin keinuen. Me kaikki tunnetaan välillä että oven ulkopuolella on julma apokalypsi meneillään ja tänään tällaisten pienten keskeneräisten olentojen on parempi pysyä sisällä hengittelemässä.

Jos tuntuu epämukavalta, niin muistutus: olet tosi oleellisen äärellä. Katso sitä epämukavuutta, hengitä siihen, syleile sitä ja kysy siltä kuin lempeä rakastava aikuinen: mihin sattuu? Mitä pelkäät? Mitä voin tehdä just nyt jotta sun olo helpottuisi? Se tunne kyllä kertoo, ei ehkä heti, mutta jos olet kärsivällinen, se alkaa pikkuhiljaa kommunikoimaan. Se kertoo mitä se tarvitsee vapautuakseen.

Sä olet just siinä missä sun kuuluu olla ja jos se on tänään pimeydessä niin mä olen täällä myös, ja tuolla nurkissa on nuo kaikki muutkin silmäparit, ihan samanlaiset kuin sun ja mun. Ja nyt me tutustutaan tähän pimeyteen vähän lisää, kuoritaan sitä jotta kohta kun on taas meidän aika juosta valoon leikkimään, nauramaan, luomaan ja iloitsemaan, meidän ja elämän välissä on jälleen yksi kerros vähemmän ja se kaikki tuntuu jälleen vielä vähän kauniimmalta.

//

Today I am writing to you who sometimes feel like you’re a little messy child surrounded by big adults who are all grown ups and have everything figured out.

I’m writing to you who sometimes feel like your soft cheeks get cold slaps from the outside world, slaps with a request to grow up all ready.

I’m writing to you who on one day feel the sunshine on your skin and tears of freedom running down your cheeks because you are the sunshine, you are the tears, you are the freedom and it’s all so beautiful that you keep on expanding with love on every inhale.

I’m writing to you who sometimes feel the soft pulse of life with your whole body.. and then next day comes and everything is gray and heavy, and you’re just one thought away from shattering to million pieces.

I’m writing to you, yes you who look around you with big fearful eyes and wonder whether you’re the only one in the world who sometimes feel like this.

My sweet friend.. Open your eyes. Look around you. There’s so many of us sitting here in the dark corners, looking around just like you. We’re all sometimes afraid and confused. We all feel the weight of the world every now and then. We all sit here in the darkness on our turns, rocking back and forth, hugging our knees. We all sometimes feel like there’s an apocalypse going on outside the door, and today it’s best to just stay inside and breathe deeply.

You’re exactly where you need to be. If you’re feeling uncomfortable right now, congratulations: you’re in the right place. Look at that feeling, breathe into it, embrace it and ask like the most loving, wise adult version of you, ”where does it hurt? What are you trying to tell me, what would you wish for me to say for you to feel better?” That feeling will tell you, maybe not immediately, but if you’re patient with it, it will eventually start to communicate with you. It will tell you what it needs to be set free.

Remember.. you’re exactly where you need to be. If it’s darkness today, let it be. Look around you, there’s so many other pairs of eyes in the dark corners, pairs just like yours, looking around wondering whether they’re all alone. And now we are getting to know this darkness a little bit better, we are peeling the layers one by one so that when it’s time to go out and play, laugh, create, enjoy, there will be one less layer between you and life and it will all feel a little bit more beautiful than before.

 

Thoughts On Social Media

Törmäsin yksi päivä vanhaan koulukaveriin. Pikakelattiin siinä viimeiset 6 vuotta ja ruodittiin elämää. Hän kertoi että on katsellut välillä blogiani ja tunnusti perään että syväluotaavia tekstejäni katsellessaan on useamman kerran miettinyt, että enkö ikinä tee mitään kevyttä ja päätöntä, hassuttele ja hölmöile ja ole ihan höpönassu?

Hämmennyin hetkeksi: kyllähän mä teen paljon kevyttä ja päätöntä ja olen höpönassu. Mutta sitten tajusin että tässä kohtaamisessa kävi sellainen klassinen, että kaveri oletti että sosiaalinen mediani on kokonaisvaltainen ja totuudenmukainen kuvaus minusta ja elämästäni. Niinhän se kai monille meistä on, omaa elämää dokumentoidaan aamusta iltaan eri appien välityksellä ja sieltä löytyy sitten seuraajien iloksi joka päivä kokonainen tarina huippuineen, pohjineen, yllätyskäänteineen ja loppupäätelmineen.

Mäkin yritin vielä ihan puolisen vuotta sitten antaa mahdollisimman totuudenmukaisesti somessa kaikkia eri puolia arjestani: snäpätä sitä yhtä sinnikästä jalkakarvaa joka jää aina nilkkaan vaikka kuinka sheivaisin, postata että mihin olen menossa joogaan ja miltä jälkeenpäin tuntui, näyttää rakkaushetkiä ja hölmöilyjä ystävän kanssa, jakaa saatuja parkkisakkoja ja päiviä jotka meni niin penkin alle että ilta oli pakko viettää pupupyjamassa jäätelöpurkin ja disneyleffan välissä. Ja sitten johonkin väliin muistuttaa että ollaan hyviä ja riittäviä just sellaisinaan ja että jos säkin olet tänään ollut ankara itsellesi niin mitä jos vaikka lopetettaisiin än yy tee nyt ja oltaisiin taas lempeitä.

Mutta jos tahtoo näyttää mahdollisimman totuudenmukaisesti kaikki elämänsä sävyt ja puolet, niin siinä saa olla aamusta iltaan kännykkä kädessä. Ja se on musta tosi kuluttavaa puuhaa.

Tämä on varmasti suuri haaste meille kaikille somettajille: miten tuottaa mahdollisimman rehellistä ja autenttista sisältöä ilman että siihen menee koko elämä. Mutta loppujen lopuksi, voiko somessa olla ikinä täysin autenttinen? Siitä puuttuu face-to-face aspekti, spontaanit ja välittömät reaktiot ja ne hetket jolloin ollaan ihan syystäkin piilossa ulkomaailmalta koska me kaikki tarvitaan yksityisyyttä.

Mun piti itse ylittää aika paljon omia rajojani jotta huomasin ne ja opin kunnioittamaan niitä. Nyt olen katsonut parhaaksi jakaa munia elämässä useampaan koriin ja käyttää ruudun ääressä vain ihan pienen osan päivistäni. Olen valinnut käyttää someani toistaiseksi vain päiväkirjana johon kirjailen oivalluksia, kantapään kautta opittuja opetuksia, mua inspiroivia ajatuksia, tuntemuksia ja muita asioita joita pureskelen juuri nyt elämässäni aamuisin kahvin ja kiireettömän musiikin parissa. Mutta tää on vain ihan pikkiriikkinen osa mua ja mun päiviä, ja sellaisena sen pitäminen on tuntunut parin vuoden 24/7 somettelun jälkeen valtavan hyvältä.

Herättääkö tää someaihe teissä ajatuksia? Millainen teidän suhde sosiaaliseen mediaan on, oletteko aktiivisomettajia tai somen kuluttajia ja millaisten asioiden kanssa siihen liittyen juuri nyt painiskelette (vai painiskeletteko ollenkaan)? Mua kiinnostaisi kuulla :)

//

I met an old school mate the other day, and as we talked about this and that, she said she’s been following me on social media evert now and then and has always wondered whether I spend all my days analysing life deeply or are there perhaps other aspects in my life too.

I got confused for a moment, until I realised that she is assuming that everyone uses social media to portray all aspects and sides of their life. 

And I get it, I guess most of us do that at some point: we use all apps imaginable to document our days from morning to evening, wanting to give our followers as honest and authentic look into our lives as possible. I have done it too, only six months ago I was constantly documenting my days. 

But finally I burned out and couldn’t continue with it anymore: it’s just so god damn exhausting way to live. So I decided to take a step back and use my social media sort of as a diary: to share what I am currently working on on my spiritual journey, or what has inspired me, or what my heart currently wants to say about this crazy, beautiful, painful, messy, joyous, awe inspiring ever changing human experience.

In other words, I only share the stuff that I ponder when I’ve just woken up, I’m having my morning coffee and listening to some calm tunes. It’s only a small fraction of me and my life, but that’s how I currently want it to be: to soak in this life mostly outside this little glowing screen, and then come here only to quickly make some notes or share something that has inspired me.

How about you guys, what’s your relationship to social media? I’m truly interested, are you still seeking your balance with it (I sure am) or have you found it? I would love to hear your thoughts on this xx

My Best Teachers

Törmäsin näihin upeisiin jättiläisiin yksi päivä metsässä haahuillessani, mikä ihana yllättävä kohtaaminen.

Vietin hevosten parissa suuren osan nuoruudestani. Aina kun multa kysytään onnellisimpia hetkiä lapsuudesta, mieleen tulee tallin tuoksu, ikkunasta lattiaan piirtyvät auringonsäteet joissa karsinan pöly tanssii ja pehmeä turpa joka hamuilee heinää kädestä.

Lapsuuteni tuntuu nyt sitä miettiessä kuin yhdeltä suurelta unelta jossa oli vain harvoja hereillä olon hetkiä, mutta muistan että tallilla vietetyissä hetkissä oli aina enemmän rauhaa ja onnellisuutta kuin muualla: muistan kuinka hevosten kanssa tuntui aina siltä kuin ne opettaisivat jotain mystistä ja kiehtovaa. Niiden lempeä katse tuntui usein porautuvan sieluun saakka, kertovan tarinoita kielellä jota en silloin vielä ymmärtänyt.

Nyt ymmärrän paremmin: hevonen on ollut yksi taidokkaimmista läsnäolo-opettajista joita mulla on koskaan ollut. Sen kanssa ei voi teeskennellä tai tai yrittää small talkia, se aistii energiani ja huomauttaa pienillä eleillään jos aistii minkäänlaista levottomuutta, epävarmuutta tai henkistä poissaoloa. Se luimistaa vähän korviaan, askeltaa paikoillaan tai kääntää katsettaan viestien minulle että showni ei toimi.

Mutta siinä samassa kun pehmenen ja laskeudun hetkeen.. hevonen rentoutuu ja ilmaisee luottonsa.

Se on yksi palkitsevimmista ja maadoittavimmista kokemuksista jonka tiedän: kun suuri eläin luottaa ja yhtäkkiä ei olekaan enää erikseen hevosta ja ihmistä, vain kaksi yhdessä hengittävää säiettä joita yhdistää sama verkko, kaksi eri muotoisina ilmentyvää elämänmuotoa jotka jakavat samaa ihmeellistä kokemusta.

//

I ran into these giant beauties the other day as I was hiking, what a random magical encounter.

I spent most of my childhood with horses. Whenever I get asked what are some of the happiest memories from my childhood, the first thing that always comes to my mind is the smell of a horse stable, and how the sunrays fell from the windows to the floors and how the dust danced in those light lines, and how the soft muzzle of a horse felt against my hand. 

Now when I look back to my childhood it feels like most of the time I wasn’t truly living and there were only few golden moments of being more awake: most of them happened with horses. It always felt like they wanted to teach me something important, something fascinating.. Like they were talking to me in a language I didn’t yet understand.

Now I understand better. Now I can see how horses have been one of the best mindfullness teachers I’ve ever had: with them, you can not fake it or small talk your way into their trust. They sense your energy and if you’re not fully present, they show you with little signs they’re not buying it: they put back their ears, or shift a little, or look elsewhere.

But immediately as you soften to the present moment, the horse relaxes and by doing so tells you it trusts you.

That right there is one of the most rewarding and grounding experiences I know: when a great animal trusts you, and suddenly there’s no separation but only one shared moment with another being, one magical experience.. two extensions acknowledging they are from the same thread.

It’s Okay To Be Different

Mulla oli ennen pahanlaatuinen hyväksyntäriippuvuus.

Mun pahin painajainen oli että joku pitäisi mua outona, pelottavana tai vaan liian jonkinlaisena. Pelkkä ajatuskin sai mut voimaan pahoin.

Mun piti käydä helvetin perukoilla saakka jotta ymmärsin, että en tarvitse muiden hyväksyntää voidakseni nauttia ja olla minä: mä tarvitsen vain oman hyväksyntäni. Sitten aloin työstämään sitä.

Sisäisen itsetutkiskelun ja hyväksynnänhaun juurien penkomisen jälkeen tein melkoisen löydön: kappas, mun sisällä on edelleen lapsi joka säikähti aikoinaan maailman tuomitsevaisuutta eikä ymmärtänyt että siinä tuomitsevaisuudessa oli kyse enemmän ihmismielen ahtaudesta kuin siitä että se lapsi olisi todella ollut vääränlainen, ja sitten se lapsi meni piiloon siinä jossain neljän ikävuoden tienoilla.

Niinpä pikkuhiljaa muiden mielipiteet on ruvenneet olemaan toissijaisia: näen nyt että olen sille lapselle velkaa uuden mahdollisuuden, mahdollisuuden toteuttaa itseään ja elämää niinkuin se tahtoo. Olen sille velkaa mahdollisuuden olla äänekäs ja hiljainen ja outo ja intensiivinen ja herkkä ja hassu ja seksikäs ja utelias ja tunteikas ja mitä ikinä se tahtoo olla. Olen sille velkaa MUN hyväksynnän, ja se on ainoa jonka se tarvitsee viihtyäkseen. Mun tehtävä on suojella sitä lasta, rohkaista ja muistuttaa sille että aina kun ulkomaailman meteli käy liian voimakkaaksi..

Sen tarvitsee vaan sulkea silmät, laittaa kädet sydämen päälle ja kuunnella. Siellä on rytmi joka tietää sellaista minkä ihmismieli on unohtanut, ja se rytmi johdattaa aina takaisin siihen mikä todella on totta ja oleellista.

Kuvituksena mun sisäinen nelivuotias uimapuvussaan ja villasukissaan keittiön pöydällä hyvin päättäväisenä tekemässä hokkus pokkuksiaan jotta saataisiin vähän auringonpaistetta Suomeen. :P

#beyou #theworldwilladjust

//

I used to have a serious approval addiction.

My worst nightmare was that someone would think I’m weird, or scary, or just too much of something. Just the thought of it made me feel nauseous.

I had to go through hell and back to realise that what the world thinks is not what’s important here; the important question is, what do I think? About life, about myself, about self expression.

Through months and months of self inquiry I rediscovered that there’s an inner child within me, and fuck, she’s been neglected since age four. And I owe her the chance to come out again and play as she wishes; to be loud and quiet and weird and intense and tender and goofy and sexy and curious and moody and whatever she wishes to be. And I am here to protect her, to heal her and to remind her that whenever the noise of the outside world gets too loud..

All she needs to do is to close her eyes, put her hands to her heart and listen. There’s a rhythm in there, a rhythm that knows something important that the mind has forgotten.

So yeah, here is my inner four year old being very determined to hocus pocus some sunshine to Finland. In her bathing suit and wool socks. On the table.

#beyou #theworldwilladjust

Me ollaan tässä liemessä yhdessä

Olen itkenyt viimeisten parin päivän aikana paljon. Joka kerta kun olen hiljentynyt ja pysähtynyt meditoimaan, syvältä vatsanpohjasta nousee itku ja sitten annan sen tulla, kuuntelen sen viestejä ja päästän siitä irti kun on aika. Miksi ikinä juoksin tunteita karkuun, ne on niin valtavan arvokkaita, jopa ne tummimmat.. Niiissä on niin paljon kauneutta ja voimaa.

Olen itkenyt, koska olen viime päivinä tuntenut ihmiskunnan kivun erityisen vahvasti ja se kipu on huuhtoutunut aaltoina yli uudestaan ja uudestaan: me eletään yhteiskunnassa jossa lähes kaikki on ihan päälaellaan. Välillä tuntuu että me ollaan niin syvästi sekaisin, ettei ehkä ikinä tulla järkiimme. Täällä on tosi paljon kaunista ja toivoa, mutta myös tosi tosi paljon hulluutta.

Eletään yhteiskunnassa jossa kovuudesta ja välinpitämättömyydestä on tullut coolia, tunteiden turruttamisesta yleinen käytäntö ja pintaa syvemmältä tutkimisesta höpöhöpöhipin merkki.

Me pilkataan niitä jotka elää rohkeasti omassa totuudessaan ja seuraa intuitiotaan, kuvitellaan että haavoittuvaisuus on suurin heikkous eikä vahvuus.

Me kadehditaan niitä jotka uskaltaa kuoria muovit sydämen ympäriltä antaakseen sydämensä hengittää.

Me opitaan ihan liian nuorina, että lapsenomaisuus on jotain josta täytyy kasvaa pois: että se suuri uteliaisuus ja ihmetys jolla katsotaan tähtitaivasta tai leppäkertun touhuja on naiivia. Mun sisuskalut vääntyy surusta kun vain ajattelenkin tätä.

Haetaan kokoajan vastauksia auktoriteeteilta sen sijaan että käännyttäisiin sisäänpäin ja annettaisiin vastausten nousta viisaudesta jota siellä on. Kysytään ulkopuolisilta, ”Olenko mä hyvä? Olenko mä riittävä? Olenko mä kulkemassa oikeaan suuntaan? Olenko mä kiva, rakastettava, oikeanlainen?” Mitä jos kysyttäisiin joka hetkessä itseltämme?

Me opitaan jo lapsina että viihdyke = näytön tuijottaminen sen sijaan että juostaisiin paljasjalkaisina metsissä, annettaisiin mullassa kierimisen nostattaa onnenkyyneliä ja auringon kirjoittaa tai maalata meidän käden kautta ihmeellisiä tarinoita.

Me opitaan että onnellisuus tulee ulkopuolelta, ja että se on jotain joka kyllä tulee Sitten Kun.

Meille opetetaan koulussa valtava määrä infoa siitä miten runoja kirjoitetaan teknisesti oikein, miten numeroita ja merkkejä laitetaan toistensa perään ja päällekkäin jotta saadaan lisää numeroita ja merkkejä, kuka tappoi kenet tuhat vuotta sitten.. Mutta missään ei edes mainita itsen saati muiden rakastamisen tärkeyttä, tietoisen läsnäolon harjoittelua tai sitä että me ollaan luonnon ja toistemme kanssa yhtä ja samaa.

Siis lyhyesti, me eletään maailmassa jossa ihmismieli on niin niin monella tavalla niin syvästi kipeä.

Mutta jos erehdytään luulemaan edes hetkeksi että kaikki edellinen on Niiden sairaus, ei Meidän.. Ollaan väärässä.

Me ollaan tässä liemessä yhdessä, ja ollaan jokainen tän mielisairauden alku ja loppu. Eikä ratkaisu ole sormella osoittelu tai barrikaadeille kapinaan nousu.. Ratkaisu löytyy meidän sisältä, meistä jokaisesta, nyt. Meidän täytyy tunnustaa että se mielen sairaus on meissä jokaisessa, hyväksyä se, tuntea se.. Ja sitten antaa myötätunnon ja rakkauden johdattaa meidät kohti parantumista.

Joten tänään mä kuulen, tunnen, tiedostan, antaudun, annan kivun parantaa itse itseään itkun kautta. Nostan sydämeni pöydälle, vuodatan tän tunteen maalaukseen tai kirjoituksiin jotta voin taas täyttää itseni toivolla, valolla, uskolla ja voimalla.

It’s time to wake up.

Nyt ymmärrän miksi mun piti puskea ja rimpuilla henkisessä helvetissä niin pitkään, miksi se taistelu oli niin uuvuttava että se lähes tuhosi mut:

se henkinen helvetti on suo joka erottaa yleisesti uskotun illuusion siitä mikä todella on totta.

Ja voi pojat, siinä illuusiossa on monta kerrosta. Monta.

Nyt näen kuinka olin kaikkien vuosien henkisen tutkiskelun ja kasvun jälkeen yhä edelleen osittain kiinni siinä illuusiossa: hyväksynnän jatkuva alitajuinen hakeminen, yksinjäämisen pelko, kyvyttömyys kääntyä sisäänpäin ja löytää sieltä kaikki mitä olen koskaan hakenut, haluttomuus kohdata about puolia omista tunteista ja enemmän unelmissa kuin tässä hetkessä eläminen oli muun muassa niitä naruja, jotka piti mut jumissa illuusion ja totuuden välillä.

Mutta ne narut on katkottava ja sen illuusion läpi on puskettava, jos tahtoo totuuteen.

Se illuusio kattaa kaiken ihmiskunnan hulluuden: erillisyyden harhan, mielen pelot, egon roolit ja pelit joita me kaikki pelataan, tyytymättömyyden siihen mitä on ja tarpeen saada sen sijaan aina lisää, olla jossain muualla ja olla jotain muuta. Se illuusio ajaa meidät kuluttamaan päättömästi, hakemaan arvoa titteleistä ja rakkautta sometykkäyksistä, vetämään maskeja maskien perään kuvitellen että saadaan sillä tavalla sitä mitä me ihan jokainen janotaan kipeämmin kuin mitään:

Rakkautta. Hyväksyntää. Elämäniloa. Yhteyttä. Mielenrauhaa.

Mutta me ei saada niitä siinä illuusiomaailmassa, tai saadaan ehkä korkeintaan siemenen kokoisia hologrammeja, ja niin ajaudutaan yhä enemmän kuluttamaan, kilpailemaan, tekemään mitä tahansa jotta saataisiin ja oltaisiin enemmän koska kuvitellaan että kyllä me ollaan onnellisia ja saadaan rakkautta ja hyväksyntää sitten kun. Ja se kilpajuoksu käy yhä rumemmaksi, meidän sydämet huutaa kovempaa totuutta, meidän kipeä mieli heittää bensaa liekkeihin yhä sairaampi katse silmissään kunnes lopulta kaikki on poltettu ja rikottu ja savun keskellä näkyy se mitä ihmiskunnasta jäi:

kasa toivottomuuteen vajonneita, kipeitä, alistettuja, rikottuja ja tapettuja, niiden päällä rahatukkua löyhytellen kalliissa krokotiilinnahkasaappaissaan suuret yritysjohtajat jotka lyö ylävitosia ja kilistää alla makaavien verellä.

Tähän me päädytään, jos ei herätä. Meidän on mentävä läpi siitä suosta, mikäli halutaan muuttaa ihmiskunnan kurssia.

Mutta se suo totuuden ja illuusion välillä on niin syvä, että ilman oikeita työkaluja ja auttavia käsiä ja selkeää päämäärää sinne voi niin kovin helposti jäädä jumiin ja kadottaa itsensä. Ilman työkaluja ja auttavia käsiä siellä joutuu kohtaamaan totuuden joka on aluksi valtavan kivulias ilman mitään muuta toivoa kuin sen kuiskauksen toiselta puolelta, sen joka hädin tuskin kuuluu mutta joka on ratkaiseva sillä hetkellä kun meinataan antaa periksi:

Tämä on kaiken arvoista. Ole rohkea, rakas, ihan vähän vielä, olet lähes perillä.

Kunnes lopulta ikuisuuden jälkeen meidän sormet kohtaa vihdoin ilman märän mullan sijaan ja silmät näkee valoa ja sydän täyttyy toivolla ja muutama ponnistus vielä ja

Me
Ollaan
Perillä.

Tästä kaikki alkaa. Meidän tehtävä? Vaalia sisäistä rauhaa, antaa sen johtaa. Ojentaa kädet niille jotka puskee myös läpi, ruokkia tietoisuutta ja levittää rakkautta, parantaa haavoittuneita, muistaa meidän alkuperä ja ykseys ja totuus, ja lopulta äiti luonnon avustuksella kurottaa lempeillä käsillä suon läpi joka ikisen illuusiossa elävän sydämeen ja istuttaa sinne se sama rakkauden siemen, se tieto joka sai meidät taistelemaan pimeyden ja hulluuden läpi takaisin valoon:

”On aika herätä ja palata kotiin.”

//

I understand now why I had to crawl and struggle in The Dark Night Of The Soul as they call it for so long, why that battle was so exhausting I almost gave up: that darkness was a swamp and that swamp was a thick layer between the illusion we’ve grown to believe in, and what’s really the Truth.

That illusion includes all the insanity of human kind: the illusion of separation, the roles and games of our egos, the greediness, the hunger for more. That illusion drives us to consume mindlessly, to seek our value from social media likes, to put on a mask after mask believing it will give us what we all desire the most:

Love. Acceptance. Connection. Fulfillment. Peace.

But the thing is.. we’ll never find them from that illusion. And so we fight more, compete more, consume more, we try everything in order to get more and be more because we believe those are the gateways to what we desire the most. And that race is getting uglier and our hearts are crying the truth even louder and our sick minds are throwing gas to flames with that desperate look in our eyes until all is burned to the ground and there’s nothing but a thick layer of smoke in the air and when that smoke slowly disappears we’ll see what’s left:

A bloody mass of people that have lost their hope, that have been defeated, slaved, crushed, and on top of them is standing a bunch of corporate leaders in their crocodile leather boots who’s pockets are full of money and they give high fives to each other and they toast for their victory, they toast with glasses that are filled with the blood of those who lay defeated beneath their feet.

This is the illusion we live in, and this is where we are heading.

And if we want to change the course, we need to push through that swamp.

But that swamp between illusion and reality is so deep, that without the right tools and helping hands and clear direction we can so easily get stuck in there. We can get lost and push push push to wrong direction cause we don’t see our destination and it might get so overwhelming we might even give up. Without the right tools and hands that point the right direction to us, we’ll have to face loneliness, desperation and the not knowing all by ourselves, without any hope. Only if we’re lucky enough, we might still hear the soft, quiet whisper from somewhere ahead of us, a whisper that is crucial in the moment when we’re about to give up:

It’s all worth it. Be brave, my dear, just a little while longer, you’re almost there.

And then we push just a little bit further and our fingers may finally feel cool air instead of wet soil and our eyes see light instead of darkness and our heart fills with hope and just one last push and

We
Are
There.

We made it. Now, this is where it all starts. Our job? To reach our hands to those who are still in the swamp, to feed our minds with awareness and fill our hearts with love, to heal those who’ve been wounded, to remember that this right here is what is real: we’re one. We are inseparable from the earth, the sky, the universe, each other. We are already enough and we have enough, and we’re finally beginning to remember: This is what we are. We are love.

And our goal is to reach with the help of mother nature through that swamp, all the way to the hearts of those who’ve forgotten and gently plant a seed of truth in there, that very same seed that pulled us towards the swamp in the first place and made us push through that swamp, to the light, that seed that contains one simple message:

It’s time to wake up and return to home.


01030506 08