Kiitollinen hetkistä tekemisten välissä

Just nyt, mä olen ihan sikakiitollinen hetkistä tekemisten, sanojen ja ajatusten välissä.

Siitä, kun avaan aamulla ikkunan ja vedän ensimmäisen henkäyksen ulkoilmaa.
Kun istun bussissa matkalla töihin, olen suoritusmoodissa ja meinaan jo ruveta vastailemaan sähköposteihin, kunnes tajuan.. Mulla on viisi minuuttia aikaa Olla. Pistän puhelimen alas, tunnen tuolin takapuolen alla ja rentoutan hartiat.
Kun ajetaan Turkuun ja edessä on intensiivisen tummansininen taivas, vihreät havupuut ja sivulta paistaa aurinko joka lämmittää poskea, autossa kuuluu vain toisen uninen hengitys ja moottorin hurina.
Kun illalla kreisin päivän stressi purkautuu hillittömänä vollotuksena ja rakas pitää halauksessa kunnes rauhoitun, ja sitten ottaa kädestä kiinni ja ehdottaa että josko otettaisiin nyt kymmenen minuuttia siihen että ei tehdä yhtään mitään, ei etsitä tietoa tai vastauksia tai säädetä yhtään mitään; maataan vaan ja hengitetään.
Kun äiti tulee koiran kanssa kylään, ja koira kiipeää syliin nuolemaan kasvoja, ja se on niin ehdottoman iloinen ja huoleton että hetken tunnen kaiken olevan kevyttä.

Note to self: kun laajennat perspektiiviä ja kiinnität huomiota siihen avaraan tilaan elämäntilanteen ympärillä, niihin hetkiin asioiden välissä, voit löytää juuret jotka pitää sut paikallaan silloinkin kun myrsky yrittää kaikin keinoin repiä sut irti maasta.

Joskus kuppi vaan valuu yli

Joskus ihmisellä on sellaisia hetkiä, kun kuppi valuu ihan armottomasti yli.

Mulla on sellainen hetki.

Heräsin aamulla fiiliksissä siitä, että tänään ehdin mennä ensimmäistä kertaa miljoonaan vuoteen luontoon muutamaksi tunniksi latautumaan. Tarvitsen säännöllistä puunhalailua niinkuin toiset tarvitsee viikonloppuista nollausta viinalla. Kävelen keittiöön, katson ikkunasta ulos, innostus tipahtaa rinnasta mahanpohjaan ikäväksi möykyksi, tsekkaan sääapin.. ja niin innostus valahtaa ikävän tuntuisesti lattialle kiukkuiseksi läjäksi.

Avaan instagramin (milloinkohan opin että tässä mielentilassa ei kannata avata instagramia?). Sieltä tulee ensimmäisenä ne nuoret, lahjakkaat ja mun silmissä unelmalähtökohdista ponnistaneet pitkähiuksiset tytöt, jotka asuu trooppisissa paratiiseissa, tienaa supermehevästi ihan vaan somettamalla silloin tällöin ja kirjoittelee niin viisaita sanoja että itselläni menee vielä vähintään kymmenen vuotta ennenkuin noin viisaat sanat virtaa mun kautta ulos. Tai sitten sieltä tulee eteerisen kauniita joogeja jotka on voimistelleet vauvasta saakka ja jotka vääntää itsensä solmuun heti sängystä herättyään siemaillen samalla sitruunavettä ja puhuen siitä kuinka kaikki on kaikille mahdollista. Siis ihan valtavan inspiroivia ihmisiä, mutta sellaisia joihin en osaa samaistua juuri nyt en sitten missään määrin.

Selaan ja selaan ja selaan, kunnes jossain vaiheessa tajuan että etsin sieltä jotain joka kielisi inhimillisyydestä, armosta ja siitä että täällä pallolla on vielä muitakin jotka on kyllä sydän auki ja luottaa elämään ja omaan uniikkiin polkuunsa.. mutta jotka on myös ihan vaan tavallisia tallaajia jotka asuu räntäsateisessa suurkaupungissa betonitalossa, joiden tilillä on -200 euroa ja nupissa univajetta ja rakas ihminen huonossa jamassa ja viikon ainoa mahdollisuus mennä luontoon latautumaan meni plörinäksi, ja jotka ja tietää kyllä että kaikki järjestyy kauniisti, mutta just nyt ei kaipaa mitään niin kovasti kuin sitä että joku sanoisi:

I feel you sis. I feel you.

Kun juokset arjen pyörässä räkä poskella, etkä silti tunne tekeväsi tarpeeksi

Arkeni on heittänyt hetkessä nollasta miljoonaan: jo pelkkä uusi työ tuo mukanaan sen verran infotulvaa ja uutta, että simahtelee pystyyn pitkin päivää ja illalla kotiintullessa ei jaksa sanoa sanaakaan, tahtoo vaan maata halauksessa ja siirtyä siitä jossain vaiheessa sänkyyn nukkumaan. Sen lisäksi rakas ihminen on edelleen sairaalassa kriittisessä tilassa, ja kaikki ylimääräinen vapaa-aika menee hänen luonaan, tai häntä miettien, tai nettiä vähän maanisena selaillen että onko mitään mitä voidaan tehdä, missä kaikki ihan oikeasti hyvät holistiset lääkärit piileskelee ja miten tämä tilanne voi mahdollisesti edetä (note to self: älä lue keskustelupalstoja, se ei hyödytä, sieltä ei löydy arvokasta infoa. Ei vaikka vielä kerran katsoisit.)

Mietinkin tässä että mitä sanoisin toiselle sellaiselle jonka arki on juuri nyt lähinnä selviytymistä eikä luomiselle, leikkimiselle ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiselle ole liiaksi energiaa tai aikaa? Tai että mitä viisain ja läsnäolevin versio itsestäni sanoisi tälle Ellalle, joka juoksee oravanpyörässä ihan räkä poskella mutta tuntee silti kokoajan olevansa liian hidas?

Se sanoisi, että ota jooko hetkinen seis. Sulje silmät ja vedä syvä sisäänhengitys mahanpohjaan saakka. Uloshengityksellä rentouta leuka, hartiat ja kulmakarvojen väli, haaaaah.

Uudestaan.
Uudestaan.

Käy mielessäsi joka lihas läpi, ja hengitä niihin armoa. Sä teet parhaasi, ja se riittää. Nyt ei ole luomisen, kuplimisen ja ulkoisen kehityspyrähdyksen aika: nyt on aika pehmetä, antautua, harjoittaa ystävällisyyttä, empatiaa ja armollisuutta itseäsi kohtaan.

Ja aina kun tunnet että olet päästä varpaisiin yksi stressipatukka eikä happi kulje, palaa tähän harjoitukseen. Hengitä sisään rakkautta, uloshengityksellä hyväksyntää. Kaikki on niin väliaikaista, tämäkin, ja sä vedät tosi hyvin.

❤︎

Hyvästit joita ei olla vielä valmiita jättämään.

Niinkuin kirjoitin jo Instagramissa, tämä viikonloppu on ollut rankka ruudun tällä puolella. Perheenjäsen sai kaksi isoa aivoverenvuotoa ja makaa kolmatta päivää sairaalassa tajuttomana, kukaan ei tiedä mitä odottaa. Ainoa mitä voidaan tehdä on olla läsnä, toivoa ja välittää rakastavaa energiaa. Fiilikset on vaihdelleet ääripäästä toiseen muutaman päivän aikana: raastavaa tuskaa, pelkoa, irtipäästämistä, itsesyytöksiä, ihan valtavasti rakkautta, tyhjyyttä, toivoa, toivon menettämistä, toivon uudelleen löytämistä.

Ihmiselämä on niin kovin hauras, läheisetkin meidän kanssa vain hetken.. Toiset pidempään, jos oikein onni potkaisee. Ainoa mitä voidaan on rakastaa koko sydämellä, ja päästää irti kun on sen aika.

Mutta me ei olla vielä valmiita päästämään irti, me pidetään kiinni toivosta, jatketaan läheisen pään silittelyä ja sanojen korvaan kuiskailua:

Olet niin kovin, kovin rakas. Älä mene vielä. Kiltti, tule takaisin.

On tämä ihmisyys jännää

On tämä ihmisyys jännää. Yhdessä hetkessä sitä kelluu päivästä toiseen paikallaan maha kohti taivasta, on vain ja ihmettelee. Fiilistelee yksinkertaista olemisen iloa, on aikaa parantua, olla sosialisoimatta, kuunnella hiljaisuutta, hoivata omaa sisäistä lasta ja kulkea luonnossa tuntikausia. Ei mitään hajua seuraavasta käänteestä, ja se epätietoisuus tuntuu hyvältä; se pysähtynyt välitila on valtavan terapeuttinen.

Ja sitten seuraavassa hetkessä sitä löytää itsensä hullun mahtavalta blogimatkalta (joille kuvitteli ettei enää ikinä lähde), uudesta työpaikasta, ottamasta nenäkorua, snäppäilemästä aamusta iltaan koska ne videot vaan valuu ulos itsestä vaikka melkein vannoi itsellensä että enää ikinä ei snäppäile. En enää ikinä sano en enää ikinä. En ikinä kai ole sanonutkaan, mutta en sano enää edes melkein.

Mihin tämä kaikki vie? Mitä seuraavaksi? Ei mitään hajua. Onko kenelläkään? Tarvitseeko edes olla? Ei mun mielestä. Tässä ja nyt me ollaan yhtäaikaisesti matkalla ja jo perillä, ja se on ihan hiton hyvä just niin.

Luota elämän virtaan ja sen tahtiin

Mä opettelen just nyt luottamaan siihen että mun tehtävä ei ole kiirehtiä siihen tulevaisuuteen johon näen että olen matkalla, vaan mun tehtävä on antaa kaiken aueta omassa tahdissaan, pysyä täydesti tässä hetkessä ja pitää sydän niin avoimena että tunnen elämän virran ja menen sen mukana, en pakottaen sitä virtaamaan nopeammin.

Joskus se virta on nopeatempoisempi, joskus rauhallisempi, se on henkilökohtainen ja muuttuva.. mutta me tunnetaan se kyllä, jos hiljennytään ja kuunnellaan mitä sydän sanoo. Luota sun virtaan. Uskalla luottaa siihen helpotuksen ja keveyden tunteeseen joka tulee kun lakkaat pakottamasta ja antaudut elämälle.


01030506 08