Dance to the beat of your own drum

Jul 27, 2017 | Journal, Wellness | 16 comments

Tulin neljä vuotta sitten ensimmäisen kerran tietoiseksi siitä, että meidät ihmiset voisi karkeasti jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka tanssii oman rumpunsa tahtiin, ja niihin jotka tanssii osittain tai kokonaan kaikkien muiden rumpujen tahtiin. Se oli tarkalleen ottaen syksy 2013 ja Lapin vaellusreissu mieheni ja hänen ystävien kanssa.

Oltiin melomassa, ja aina välillä kanootti piti kantaa maan yli seuraavalle järvelle. Siinä sitten tarvottiin varvikkojen ja kivikkojen läpi, kun tuli tienhaaran kaltainen paikka. Oikeanpuoleinen näytti selkeästi helpommalta: siinä oli matalana virtaava puro jossa olisi suht helppo kantaa kanoottia. Vasemmalla taas oli iso kivirytäkkö ja puskia.

Me kaikki muut oltiin menossa itsestäänselvyytenä oikealta, mutta mieheni nosti meidän kanootin niskaan ja paineli vasemmalle kivikkoon. Jäin huutelemaan hänen perään että oletko hullu, etkö näe että oikealla on helpompi reitti, mutta sinne hän tarmokkain askelin meni kuin luolamies konsanaan seikkailunhalu silmissä kiiluen.

Silloin se kolahti ensimmäisen kerran: hän on oman tiensä kulkija. Hänen rumpunsa soi omaa säveltään, eikä hän epäröi seurata sitä. Ja heti perään kolahti kivulias oivallus: minä olin seuraaja. Odotin aina että joku muu näytti suunnan, tai jos suunnannäyttäjää ei ollut, menin sieltä mistä muut oli selvästi ennen tallanneet.

Siihenastinen maailmani alkoi siitä hetkestä murenemaan pikkuhiljaa. Päätin silloin kai ensimmäistä kertaa että tahdon kuulla oman rumpuni ja tanssia sen tahtiin.

Neljä vuotta ja muutama henkinen kuolema myöhemmin (koska siltä se tuntuu, kuolemalta, kun oma seuraajaidentiteetti hajoilee.. Se ei ole hajonnut helposti eikä suoraviivaisen nousujohteisesti, se on kuollut pikkuhiljaa kituen ja vastaan rimpuillen) tunnen, että alan olla aika vahvasti oman rumpuni tahtiin tanssija.

Että sillä ei ihan aidosti ole enää itselleni ratkaisevaa merkitystä, mitä mieltä muut minusta ovat.

Että olen saanut kokea niin monta kertaa miten nautinnollista on tanssia ihan omaa tanssiaan, että voin hymyillä lempeästi ja jatkaa tanssiani kun joku yrittää kertoa minulle että heidän rumpunsa tahti on parempi/järkevämpi/kauniimpi/kivempi.

Tämä on ollut pitkä kivinen matka, jonka aikana olen valinnut niin monesti sen toisten talloman polun yhä uudelleen ja huomannut mitä siitä tulee, etten vain halua enää seurata sitä.

Ja voi mikä vapaus elämään aukeaa, kun se todella osuu, uppoaa ja pysyy..

Että onnea on tajuta, että ainoa jonka hyväksynnän koskaan tarvitsin, olin minä. Että minun sisälläni asuu pieni kirkassilmäinen tyttö, joka on siitä saakka kun tälle pallolle tuli, pyytänyt vain yhdeltä ihmiseltä lupaa luoda, ilmaista itseä, kokeilla, leikkiä, tutkia.

Ja se ihminen olen minä.